Tunteita herättävä lihavuus

Mä oon mun seitsemän yliopistovuoden aikana suorittanut yhteensä yli 500 opintopistettä, joista suurin osa liittyy suoraan lääketieteeseen. Lääketieteen opinnoissa keskityttiin kuitenkin myös potilaan kohtaamiseen ja useita vinkkejä annettiin "hankalan potilaan" kohtaamiseen. Mun kyseenalaistavaan tutkijaluonteeseen tää valmiiden ratkaisuiden antaminen ei kuitenkaan istunut kovin hyvin, vaan halusin oppia lisää siitä, miksi joku on niin sanotusti hankala potilas. Miksi jonkun maailmankuva on niin erilainen kuin mun? Mitä multa on jäänyt huomaamatta? Vai onko niiltä "hankalilta potilailta" jäänyt huomaamatta jotain mitä mä tiedän? Miksi mun käsitys potilaan parhaasta ei ole sama kuin potilaan käsitys omasta parhaastaan?

"Asklepios-ohjelma on monitieteinen opintokokonaisuus, jonka päätavoitteena on tarjota kriittisiä näkökulmia terveyden, sairauden ja hyvinvoinnin tutkimukseen."

Halusin ymmärtää vastapuolta, joten yritin laajentaa omaa kantaani. Päädyin opiskelemaan Turun yliopiston Asklepios-ohjelman, jota nettisivuilla kuvaillaan näin: "Asklepios-ohjelma on monitieteinen opintokokonaisuus, jonka päätavoitteena on tarjota kriittisiä näkökulmia terveyden, sairauden ja hyvinvoinnin tutkimukseen." Kurssien aikana opin hirmuisesti uutta ja tutustuin moniin erilaisiin teksteihin, joista joko keskusteltiin pienryhmissä (etänä) tai tehtiin kirjallisia tehtäviä niihin liittyen. Pärjäsin kokonaisuuden kursseilla keskimäärin paremmin, kuin lääkiksen omilla kursseilla. Kertokoon sitten kurssien vaatimustasosta tai omasta motivaatiostani. Joka tapauksessa ajattelin avata mun maailmankuvaa julkaisemalla mun noiden kurssien aikana kirjoittamia tekstejä. Tässä eka, joka käsittelee Harjusen (2018) kirjoittamaa artikkelia.

Harjunen, Hannele (2018) Lihavuus terveyden, sairauden ja normaaliuden määrittelyn kohteena. J@rgonia 31/2018.

Harjusen teksti käsittelee monitieteistä lihavuustutkimusta. Tekstissä näkyy vahvasti kirjoittajan kriittinen tapa tarkastella nyky-yhteiskuntaa, ja erityisesti nykyisin vallalla olevaa biomedikaalista tutkimusta. Kirjoittaja on sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella, mikä näkyy tekstissä syvällisempänä yhteiskunnan normeja kyseenalaistavana pohdintana, joka kuitenkin melko lailla sivuuttaa oman näkökulman vastaiset luonnontieteelliset tutkimustulokset. Kirjallisuutena on käytetty niin lääketieteellisissä lehdissä julkaistuja artikkeleita, kuin humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. En oikein osaa arvioida, että onko kirjallisuus kattavaa muilta osin kuin lääketieteellisen kirjallisuuden osalta, mutta siltä osin on ainakin osattu napata juuri ne oikeat "klikkiotsikot", jotka sopivat oman hypoteesin vahvistamiseen. Teksti käsittelee yhteiskunnan medikalisoitunutta käsitystä lihavuudesta sairauden merkkinä.

Luettuani artikkelin tarvitsin pienen hengähdystauon ja hyvää musiikkia, jotta sain itseni taas paremmalle tuulelle tätä kirjoittaakseni. Kritiikki omaa maailmankatsomusta vastaan osuu aina pahasti ja sitä nousee heti puolustuskannalle. Kirjoittaja nostaa artikkelissaan hyviä pointteja esiin ja lopettaa artikkelin kysymykseen: "mistä oikeastaan lopulta olemme huolissamme: sairaudesta, normeista, taloudesta vai jostain muusta?". Hyvä kysymys, johon voin kuitenkin vastata vain omasta lääketieteilijän näkökulmastani: olemme huolissamme sairaudesta. Toki esimerkiksi kansantaloustieteilijä saattaisi olla toista mieltä.

Artikkelissa on myös monia hyvin yksipuolisesti lääketiedettä kritisoivia esimerkkejä, jotka nostetaan esille hirvittävinä huijauksina, vaikka lääketieteen sisälläkin kyllä tiedostetaan esimerkiksi BMI:n rajoitukset. Potilastyötä tekevät lääkärit kyllä tietävät, että hyvin lihaksikkaat ihmiset saattavat ylittää normaalipainoisen rajat eikä kukaan silti pidä heitä suoraan yhden numeron perusteella lihavana. BMI:n lisänä käytetäänkin potilaan terveydentilaa arvioitaessa usein myös muita mittareita, kuten vyötärönympärystä ja haastattelua liikuntatottumuksista. (Fogelhom, 2020) Ei lihavuutta voi todellisuudessa käsitellä yhden numeron perusteella, vaikkakin tätä yksinkertaistusta joudutaan paremman puutteessa käyttämään.

Olen oppinut, että lääketieteen yksi perimmäinen tarkoitus on kautta aikojen ollut inhimillisen kärsimyksen vähentäminen. Lääketieteellisen tutkimuksen keinoin on pystytty mm. vähentämään kipua ja kärsimystä ja hoitamaan bakteerien aiheuttamia tulehduksia, jotka aiemmin ovat johtaneet väistämättä nopeaan kuolemaan. (Huttunen, 2004.) Toki voi aina kysyä, että onko tämä nyt sitten järkevää ja se onkin jo ihan toinen keskustelu. Lähden nyt siitä olettamuksesta, että myös esimerkiksi artikkelin kirjoittajan mielestä on paljon mukavampaa tehdä tutkimusta, kuin maata haudan pohjalla. Lääketiedettä tarvitaan, sillä ihmiset haluavat elää ja mieluummin ilman kärsimystä.

Pohdin lukiessani, että onko kirjoittaja lainkaan perehtynyt niihin tutkimuksiin tai edes iltalehden artikkeleihin sairauksista, joille ylipaino altistaa. Aikuistyypin diabetes ja sepelvaltimotauti ovat aika yleisesti tunnettuja sairauksia, joiden riskiä ylipaino lisää merkittävästi. (Lihavuus, käypä hoito -suositus, 2020.) Taloudelliset intressit sivuun - nämä sairaudet aiheuttavat paljon inhimillistä kärsimystä niille henkilöille, jotka näihin sairastuvat. Hoitamattomana korkeiden verensokerien tavallinen ja vakava seuraus on näön menetys. (Ilanne-Parikka, 2018.) Maailmassa on maailman terveysjärjestön tietojen mukaan n. 3 miljoonaa ihmistä, jotka ovat sokeutuneet sokeritaudin vuoksi. (World report on vision, 2019.) Itseäni riipaisee kaikkien niiden 3 miljoonan ihmisen kohtalo, jotka ovat menettäneet ison osan toimintakyvystään sellaisen sairauden takia, jota voidaan nykyään (kiitos lääketieteellisen tutkimuksen) hoitaa tehokkaasti.

Kaikki varmaan maalaisjärjellä ymmärtävät, että näön menettäminen on aika kurjaa ja lääketiede ei valitettavasti vielä ole keksinyt keinoa näön palauttamiseen ennalleen. Siten inhimillisen kärsimyksen vähentämiseksi olisi hyvä pystyä estämään näön menettäminen sokeritaudin vuoksi. Lääketieteen kentällä on tutkittu vuosikymmeniä niitä asioita, jotka johtavat glukoosiaineenvaihdunnan häiriöön ja sokeritautiin ja lihavuuden on osoitettu olevan yksi niistä tekijöistä, joihin voimme vaikuttaa. (Lihavuus, käypä hoito suositus, 2020.) Tuntuukin siis mielestäni epäreilulta syyttää lääketiedettä lihavuuden demonisoinnista. Lääketieteen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin inhimillisen kärsimyksen lievittäminen ja paras tapa lievittää kärsimystä on yleensä kärsimyksen välttäminen kokonaan.

Nyt vuoden jälkeen luin uudelleen Harjusen artikkelin ja kurssin keskusteluiden jälkeen kirjoittamani oppimispäiväkirjan. Tiedän olevani naiivi ja sivuuttavani monta hyvää ajatuksia herättävää kohtaa artikkelista. Lupaan kuitenkin jatkossakin puolustaa näkemystäni siitä, että lääketiede pyrkii aina potilaan parhaaseen. Ymmärrän myös sivuuttavani kokonaan keskustelun siitä, miten lihavuuteen liitettyviä ongelmia (niin lääketieteellisiä kuin sosiaalisia) tulisi korjata. Täytyy myöntää etten tiedä. Ymmärrän lihavuuden olevan monimutkainen ongelma, jota ei pelkästään lääketieteen keinoin pystytä ratkaisemaan. Siksi lääketieteen lisäksi tarvitaan myös politiikkaa, joka tekee terveellisistä valinnoista helpompia. Iso muutokset tapahtuvat yleensä hitaasti, joten sillä aikaa voi keskittyä niihin pienempiin muutoksiin. Miten voin auttaa ympärilläni olevia ihmisiä voimaan paremmin (niin fyysisesti, kuin henkisestikin) tässä hetkessä ja tulevaisuudessa?